Viikonlopuksi pääsimme majoittumaan Roudan omistajien Sariannen ja Jyrin luokse, tuhannet kiitokset mukavasta seurasta ja yöpaikasta! Routaa oli ihana nähdä jälleen ja hyvin oli kasvattajansa mielessä. Kovasti Routa nautti meidän rapsutteluista vaan siskoplikkojen tapaaminen oli ennemmin mulkoilun tapaista :D Routakin juoksi Roburissa, Jyrin valjakon toisena johtajana.
Pahin kilpailupelko iski vasta noin varttia ennen starttia. Tuli semmoinen hetkellinen lamaantuminen ja tunne että miten oikeasti kykenee starttaamaan. Pahin pelkoni urasta toteutui: loskainen ja raskas. Eihän meidän koirat olleet moisella tottuneet juoksemaan kun treenaamaan on päästy vain kylätiellä eli jämäkällä tiepohjalla... Onneksi Mallan kasvattaja Micke oli paikalla ja sanoi jotain tsemppaavaa rauhalliseen tyyliinsä, oma mieli rauhottui kummasti vaikkei kyseessä ollut kuin muutama sana. Eihän sitä sitten enää jännittänyt kun lähtö tapahtui, vaan mielessä oli ajaminen ja matkan eteneminen. Ei tarvinnut pitkään mennä kun huomasi että koirille tämä pehmeämpi pohja oli outo juosta. Meno oli jokseenkin haparoivaa ja kun tassut meni urasta välillä läpi, sai tämä aikaan epätasaisuutta etenemiseen. Ensimmäisenä urasta meni vähän pahemmin läpi Viiru, siinä samalla sillä meni seisinki kainaloon. Onneksi Viirulla on niin paljon takana kilometrejä valjakossa, että se muutamalla omituisen näköisellä hypähdyksellä selvitti ongelman pois päiväjärjestyksestä ja matka jatkui.
Loppupeleissä koirat juoksi olosuhteisiin nähden hyvin. Riitteellä oli havaittavissa hienoista epävarmuutta mutta se vastasi hyvin kannustukseeni. Yhdessä nopeampivauhtisessa alamäessä Riite meni osittain urasta läpi ja horjahti hieman isommasti. Ehdin säikähtää sen kaatuvan vaan onneksi näin ei käynyt. Rakka työskenteli niin hurjalla voimalla, että se ylämäkien jälkeen hetkellisesti hyytyi raville asti. Vaan sekin alkoi hienosti tsemppaamaan kannustuksesta. Viiru työskenteli hyvin tasaisesti koko matkan, ajoittain vauhdit nousi sille hitusen kovaksi vaan kyllä valjakon "seniori" teki hienon työn! Railo työskenteli itsevarmasti johdossa koko matkan, olin niin ylpeä tuosta sirppanasta pikkulikasta! Nämä koirat eivät yleensä lunta haukkaile vaan nyt uran varrella ja maalissa sitä tapahtui, vaikka juotot onnistuivat hyvin eivätkä koirat olleet kuivuneet. Olin koiriin oikein tyytyväinen, vaikka pikkuisen jäi fiilis että joissakin kohdissa olisivat voineet antaa itsestään ihan pikkuisen enemmän, ehkä semmoista pientä itsevarmuutta lisää niin avot. Mutta kuten sanottua: olosuhteisiin nähden sai olla oikein tyytyväinen.
Pistin heti korvan taakse että harjoitusta täytyy ehdottomasti saada pehmeällä uralla juoksemisesta (siten, että vauhtia riittää) ja ylämäkiä on koirilla juoksutettava myös. Lauantaina otin mutkat varman päälle, käytin jarrumattoa useammasti vaan sitten huomasin kantapääjarrutusten edut. Ärsytti kun en jaksanut nostaa jarrumattoa ylös sen "narusta" vetämällä, märkää lunta kun pakkautui aina maton päälle niin runsaasti. Kädellä se oli sieltä nostettava, koska alhaalla ollessaan tuli turhaa vetovastusta koirille. Potkutteluun sain kehiteltyä jonkinlaisen tekniikan ja pääsin hitusen koiria auttamaankin. Vaan myönnettävä on että itse olin ehdottomasti se valjakon heikoin lenkki!
Sunnuntaiksi keli viileni ja ilokseni kuulin uran olevan keskeltä kovempi. Sehän passasi paremmin kuin hyvin valjakolleni, joka on tällä hetkellä tottunut juoksemaan kovemmalla uralla. Nyt ei sinällään hirveästi jännittänyt ennen starttia, olo oli ennemmin hyvin päättäväinen. Koirat olivat edellistä päivää selvästi kuumempia jo lähtötilanteessa. Kun olin laittamassa johtajille seisinkiä, hyppäsi Railo ylöspäin ja kalautti päänsä suoraan nenääni. Kuului kunnon rusahdus ja ehdin jo säikähtää että o-ou. Vaan niinhän tuo tuulenhalkoja pysyi paikoillaan :P
Jo eka mutkassa sain kauhukseni kokea että lipakka ura on TODELLA liukas hyvin voideltujen kilpajalasten alla. Reki lähti kunnon luisuun joka ikisessä mutkassa, enkä saanut Hornettia hanskaan. Heti alkumatkasta teinkin sitten ohjausvirheen yhdessä mutkassa ja samassa hetkessä aurasin naamallani penkassa. Sen muistan että sattui, vaan eihän sitä ehtinyt pähkäilemään. Äkkiä koirille pysähdyskäskytystä ja reki ja itse pystyyn. Annoin jo lähtökäskyn kun huomasin että ankkuri oli irronnut telineestään ja oli kiinni urassa. Se äkkiä irti ja eikun menoksi! Lähes heti oli toinen mutka, jonka jotenkin ihmeen kaupalla hanskasin yhdellä kädellä ohjaamalla, toisen pidellessä ankkuria. Ja sitten piti muistella että mitenkäs tämä ankkuri laitettiinkaan telineeseen, händleri-Mika kun oli hoitanut varustepuolen ihan täysin...
Matka jatkui todella hyvää vauhtia sinne asti kunnes tuli se yli ysikymppinen mutka. Jarrumatto kävi hetken mielessä mutta pääsin että vauhdit pois kantapäällä ja sillä selvä. Ja jarrutinkin reippaasti. Paha vaan, että se ei riittänyt. Kurvi oli sen verran jäässä että reki luisui taas liikaa ulkoreunaan, tasapainoni meni samalla liikaa sisäkurviin ja taas olin nurin. Tällä kertaa pyörähdin reen kanssa ympäri kaksi kertaa, silmissä vaan viuhui taivas-maa-taivas-maa... Ja sitten reki oli taas pystyssä ja tiukka otteeni ohjauskaaresta piti! Vasen jalkani sojotti suoraan eteenpäin, oikea taakse ja vasen jalas oli siinä valissä. Koirat menivät eteenpäin koko ajan, eivät ottaneet kuuloonkaan että pysähdyttäisiin. Jahas, mites tässä sitten tilanteen ratkaisisi... Aikaa kului koko ajan, mielessä tikutti sekunnit hurjaa vauhtia eteenpäin. En vielä tänäkään päivänä tiedä kuinka lopulta sain kammettua itseni ylös tuosta meikäläisen kropalle turhan atleettisesta asennosta vaan niimpä tovin jälkeen olin pystyssä, jälleen jalaksilla. Ja itseäni sättien kannustin koiria entistä reippaampaan menoon.
Pitkällä suoralla laskeskelin että tupelluksiini meni aikaa puolisentoista minuuttia ja tämän jälkeen hoksasin vilkaista taakse. Perskatti, siellä näkyikin jälkeeni lähtenyt valjakko, jonka kuski oli noin puolet itteäni pienempi ja jolla oli selvästi vahvemmat koirat kuin minun pikkulikat eli 50 % valjakosta! Eipä auttanut muuta kuin kannustaa omia yhä enempi ja takanatulija karistettiinkin kunnolla taakse tasamaalla sekä alamäissä. Vaan sitten kun alkoi ylämäkiosuudet, kuroutui tuo etumatka umpeen. Ohi ei kumminkaan tultu. Aikaisemmin mietin että miten koirani reagoisivat jos niiden perässä lähistöllä tulisi joku valjakko, osoittautui etteivät koirat välittäneet yhtään koko asiasta. Ei ensimmäistäkään vilkaisua taakse, vaan eteenpäin menemisen tsemppi oli päällä koko ajan.
Tänään koirat juoksivatkin kokonaisuutena upeasti, itsevarmasti ja ylämäissä ne puskivat kunnolla menemään. Itse mokasin taas kaatumistenkin lisäksi: yhdessä pitkässä alamäessä päästin vahingossa liinat löystymään vain pieneksi hetkeksi ja välittömästi oli vetoliina kiertynyt Rakan toisen takasen ympärille. Sydäntä kylmäsi, olihan kyseessä muovipäällysteinen vaijeri. Tein salamannopeasti korjaavan potkaisun, jonka seurauksena naru löystyi entisestään. Rakka juoksi kolmella jalalla koko ajan täysillä eteenpäin ja parilla potkulla se selvitti jalkansa irti. Jarrutin välittömästi entistä voimakkaammin jalalla siten, että vaikka koirat juoksivatkin alamäkeen ns. vapaanajuoksua, ei liinat enää roikkuneet liian löysällä.
Matkan aikana pyrin auttamaan koiria potkuttelemalla vähän jokaisessa mäennyppylässä. Juoksemaan en jyrkimmissä mäissä kuitenkaan uskaltanut lähteä, ajattelin että olin jo niin rankasti tupeltanut että jos vielä kolmannen kerran turvalleni lentäisin niin se olisi jo liikaa! Koirien etenemistä oli ilo katsoa, niillä oli selvästi perhanan kivaa ja sama ilo oli omassakin sydämessä. Matkan varrella huomasin että ranteessani oleva Forerunner oli pysähtynyt ilmeisesti toisen kaatumisen yhteydessä, joten yritin ulkoa muistaa että missä kohtaa reitillä milloinkin edettiin ja minkä matkaa olisi suunnilleen vielä edessä. Ylämäkiä lukuunottamatta vauhdit pysyi hyvällä tasolla koko matkan, taas se heikoin lenkki löytyi jalaksilta tässä asiassa ;) Edelliseen päivään verrattuna en hanskannut rekeä: yhtä mutkaa lukuunottamatta joka ikinen kurvi meni ulkoreunoja myöten, kovassa slaidissa. Kaatumiset säikäyttivät kaikesta tomeruudesta huolimatta ja joka mutka pelotti. Siksipä sitä olikin sitten liian jäykkänä, eikä edes kunnolla kokeillut tasapainottaa itteään kunnolla mutkissa. Vaan nytpä tiedän mitä asioita pitää hioa: mutkia, tasapainotusta, vauhdin hallintaa, potkuttelua... Koirat jaksoi hienosti kirittää vielä maaliin, itse olin niin pökkyrällä päästäni kaiken vauhdin jälkeen etten tajunnut kiritystä aloittaa kuin vasta ihan lopussa :D
Siinäpä se sitten oli pulkassa, ensimmäinen reellä suoritettu valjakkokisani! Johdossa juoksivat siis Hallametsän Riite & Hallametsän Railo, pyörässä puolestaan Hallametsän Rakka & Sainen Xcalibur. Tupelluksistani huolimatta koirat uurastivat itselleen samalla myös kilpailukoetuloksen REK2. Mielestäni kilpailu oli järjestelyiltään erinomainen. Urat olivat taatusti niin hyvät, kuin olosuhteet myöten antoivat, tästäkin suuret kiitokset! Mukava oli nähdä vanhoja tuttuja ja rupatella vähän uudempienkin naamojen kanssa. Ja aina on yhtä hienoa nähdä muitakin vetureita kuin siperialaisia, on niissä vaan menoa ja meininkiä!
PS. Niin ja ne kyyneleet tirahti väkisin silmään siinä vaiheessa kun desinfioimisaineella silmäluomen haavaa putsasin ;)
Hui, kuulostaapa hurjalta nuo kaikki luisut ja ympäri pyörimiset!
VastaaPoistaOlisi kyllä joskus hauska päästä näkemään livenä valjakkokisoja :)
Tsemppiä seuraaviin kisoihin!
Pitäs päästä kovasti harjoittelemaan vaativammissa olosuhteissa Hornetilla huristelua, toi kylätie ei kovin haastetta tarjoa... Rekihän on todella hyvä ajettava, kunhan vaan taidot olisi sillä tasolla että osaa kunnolla kruisailla :)
PoistaEi muuta kun kisoja kattelemaan, niitä järjestetään talven aikana eri puolilla maata. Roburissakin oli yleisöä mukana ja Ohkolassa järjestettävissä kilpailuissa on käsittääkseni aina kivasti yleisöä kattelemassa. Yksi kisakalenteri löytyy esimerkiksi rotujärjestön sivuilta http://www.siperianhusky.fi/tapahtumakalenteri/index.html .
Kiitoksia tsempeistä :)