Ruuhisprint 2015

Viime viikonloppuna oli Seljeksessä Ruuhirod, jossa sprinttiluokkana oli neljän koiran luokka. Tähän kisaan valitsin reen eteen saman porukan kuin edelliselläkin kerralla: johdossa menivät Riite ja Railo, pyörässä Rakka ja Viiru. Kisaa edeltävänä viikolla mulla oli fiilis täysin hukassa, jostain syystä ei olisi kiinnostanut pätkääkään. Asia hämmästytti itseäni, sillä Roburia toisaalta odotin kauhulla ja samalla malttamattoman innostuneena. Nyt oli vaan semmoinen "no käydään ajamassa alta pois, kun tuli ilmoittauduttua". Jos jotain hyvää tässä fiiliksessä oli, niin se oli ehdottomasti se ettei etukäteen jännittänyt pätkääkään.

Lauantaina keli oli lipakka ja jalakset oli tosi liukkaat huolimatta siitä, että onnistuin heti muutaman sadan metrin päässä lähdöstä ajamaan jonkin edellä menneen valjakon haisevan terveisen yli. Voi että ketutti, etten ehtänyt väistämään. Tunsi niin selvästi kuinka pjaska liimaantui jalaksen pohjaan ja jäi jarruttamaan. Parhaani mukaan yritin väistellä alkumatkan lisä"miinoja" ja taisin jopa onnistua. Matkan edetessä huomasin olevani jalaksilla kuin puupökkelö, niin tuoreessa muistissa oli pyörähtelyt Roburissa. Käytännössä tämä aiheutti sen, että jarrutin matolla joka paikassa paitsi tasaisella jäällä. Tämä luonnollisesti verotti koirien voimia vaan nyt oli se tilanne, että oli ihan pakko varmistella turvallinen eteneminen. Metsäosuuksilla ura oli kapeampaa ja hyvin pomppuista, oikein tyypillistä moottorikelkkarälläyspohjaa. Jarruttelun lisäksi käytin tiukempiin mutkiin tullessa valjakolle "Rauhassa!"-käskyä, jolla ne hidastavat vauhtia selvästi. Tiesin etteivät tämmöiset kuulu kisauralle mutta halusin vain päästä kaatumatta maaliin.

Koirat menivät metsäosuuksilla vauhdikkaammin, jäälle tullessa havaitsi että ympäristö oli niille outo. Vauhti hidastui selvästi ja koirat hakeutuivat äärioikealle juoksemaan, jolloin menimme pehmeämmällä. Jo aikaisemmin kisauran varrella huomasin koirien menevän uran oikeassa reunassa, jolloin oikean puolen jalas meni täysin pehmeälle lumelle. Tämä lienee sen varjopuolena, että treeneissä tiellä ajaessa vaadimme koiria juoksemaan nimenomaan oikeassa reunassa. Etenkin jäällä pyrin vääntämään rekeä keskemmälle uraa, jossa oli kovempi pohja.

Ohituksia en kummemmin stressannut etukäteen, vähän oli olo että tuleekohan moisia edes. Ainakaan semmoisia, joissa itse ohittaisin. Sen tiesin, että ohitettavana osaa oma tiimi kyllä hienosti olla ;) Vaan niinhän siinä kävi, että havaitsin että tuli kanssakilpailijan selkä vastaan. Pienoisen jännityksen kera käskytin ohi ja siinähän tuo tiimi kipitti ohitettavan ohitse. Hieno homma. Jääosuudella tuli sählinkiä toisen valjakon kanssa, joka meni pari kertaa vauhdilla ohi mutta jonka keula veti pysähdykseen ohituksen jälkeen. Jälkimmäisellä kerralla en ollut tilanteen tasalla, jolloin valjakkoni ajautui uran sijasta penkan puolelle ja eivät sieltä syvemmältä osanneet lähteä ohittamaan. Samalla kun toisen valjakon keula meni entistä enemmän sivuun, yrittivät omani lähteä takaisin uralle -> lopputuloksena valjakot ristissä. Tässä vaiheessa ei auttanut muuta kuin ankkurointi, jolloin yksi valjakko ohitti meidät. Jäin vielä odottamaan että toinen valjakko pääsi matkaan, olihan se omaani selkeästi nopeampi. Homma purkaantuikin tätä kautta ja jatkoimme kaikki kolme matkaa maaliin asti. Kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu kun on eläimistä kyse, vaan hienosti kaikki klaarasivat homman sitten loppupeleissä :)

Sunnuntaina etsin aamusella jälleen sitä kadonnutta motivaatiota. Kysyin Mikalta että "onko pakko jos ei taho" -ja tarkoitin tätä todella. Tunnelmaa ei nostattanut kurja keli kun lunta vihmoi ja tuuli järkyttävän kovaa. Odotuksissa oli edellistä päivää raskaampi keli ja päätin että nyt täytyy yrittää vaan potkutella. Tyyli vapaa, kunhan vain pystyisi koiria auttamaan!

Pohja oli edellistä päivää selvästi hitaampi, joten päätin heti alun jälkeen etten tule käyttämään jarrumattoa kuin pakkotilanteessa. Yritin jokaisessa mahdollisessa paikassa avittaa koiria ja taisin onnistua kehittämään jonkin tyylin, jolla en aiheuttanut voimakasta nykäisyliikettä liinoihin. Tänään suorastaan nautin ajamisesta, en käyttänyt kertaakaan mattoa vaan kruisailin metsäosuuksien mutkat ja pomput tosi hyvällä fiiliksellä! Tiukissa mutkissa käytin tasapainoa rohkeasti hyväkseni, onnistuin ilmeisen hyvin valitsemaan oikeat ajolinjat ja sain reen kääntymään juuri oikealla tavalla. Tämä nosti hyvää mieltä entisestään. Välillä näkyi edessä menevän valjakon kuskin selkä ja lopulta se oli ohitusetäisyydellä. Harmittavasti juoksussa oleva Railo kiinnostui ohitettavan valjakon uroksesta, enkä saanut valjakkoani irtoamaan. Toista valjakkoa ajoi ystäväni, joten kokeilimme matkan varrella vielä hänen valjakkoa edellä. Omalla tiimillä oli kuitenkin tällä hetkellä menevämpi vaihde päällä, joten menin vielä kerran ohitse ja ystäväni jarrutti sen verran voimakkaasti ja riittävän aikaa, että omani lähtivät jatkamaan matkaa. Vauhti omalla tiimilläni ei ollut paras mahdollinen mutta yritin niitä auttaa jääosuudella. Leveää baanaa ei tällä kertaa ollut, koska tuuli oli tuivertanut siinä määrin uraa umpeen. Koirat pysyivätkin hyvin kovemmalla kelkkauralla jäätiköllä, ei ollut oikeaa reunaa johon suunnata. Pitkällä maalisuoralla pyrin potkuttelemaan apuja, tietäen että tuloslistalla oli eilisen päivän perusteella eroa seuraavaan vain yhden sekunnin verran. Sekuntipeliä siis!

 

Koirat olivat koko kisan ajan tosi hyvällä fiiliksellä. Oli mielenkiintoista nähdä niitten suoritukset, havainnoida mitkä kohdat olisi voineet mennä paremmin ja missä tilanteessa kukakin oli se vahva lenkki valjakossa. Siinä missä ihmisen korvien välin tulee olla kunnossa, täytyy koirillakin olla tekemisen meininki. Itselläni on opettelemista reen teknisen ajamisen lisäksi etenkin siinä että uskaltaisin luottaa omiin taitoihini ja koiriini. Kun itse jännityn tai pelkään jotain kohtaa uralla, tämä vaikuttaa myös koiriin ja niiden itseluottamukseen. Samalla kadotan otteeni rekeen, enkä pysty hyödyntämään sen herkkyyttä. Jarrutteleva puupökkelö ei ole mikään kisakuski ;) Nytpä on hieno tilaisuus kehittää itseään ja nämä blogimietinnät on itselleni yksi keino asioiden läpikäymiseen. Eräänlaisena oivalluksena tuli: Täydellisiä emme ole yksikään, vaan tiiminä teemme parhaamme!

Tulosluettelossa tämän kertainen ahkerointi tuotti kilpailussa sijan 7/10 ja siperianhuskyvaljakoissa sijoituimme 4/7. Siis ei lainkaan hassumpi tulos toisesta rekikisastani! Vaikka nelosen luokka taidetaankin ihmisurheiluksi vielä laskea niin kyllä todelliset sankarit olivat Riite, Railo, Rakka ja Viiru.

Kisamaskottina toimi Katti, joka oli helppo ja reipas matkakumppani.

Loppupeleissä kisasta jäi oikein rento ja hyvä fiilis. Olin tyytyväinen että tuli lähdettyä ja sain roppakaupalla itseluottamusta sunnuntain ajon tiimoilta. Seuraavat kilpailut olisi vuorossa maaliskuun alussa. Pohdintana on, mennäänkö Kiimingin Aarnivalakioihin vai Taivalkosken Taivalsprintiin. Toisaalta jälkimmäinen kiinnostaisi enemmän mutta mahdollisesti olosuhteet pakottavat valitsemaan ensimmäisen vaihtoehdon. Aikaa tuumata on onneksi vielä.

Kuvat tässä kirjoituksessa: Maria Yli-Hillilä, Jonna Henttinen, Miia Koivumäki.