Pitkästä aikaa kroppakuvaa myös lauman nuorimmaisesta eli Kattista. Ikää on nyt 4 kuukautta ja 3 viikkoa. Mukelo on niin älyttömän vilkas tapaus, ettei kunnon kuvaa meinannut saada millään. Jonkinlaisia kummiskin, tässäpä yksi:
torstai 29. tammikuuta 2015
Ei ole omena kauas puusta pudonnut...
Pennut valjakoi toisen kerran toissapäivänä. Jokainen Ämmä kävi vuorollaan juoksemassa pyöräkoirana nelosen valjakossa. Johdossa juoksi pentueen emä Ruska ja Säkki, pyörässä puolestaan pentueen isä Mönni. Vauhti pysyi hyvin rauhallisena Säkin jolkotellessa tasaista vauhtiaan, Ruska olisi kyllä kovempaa mennyt mielellään. Kaikki pennut etenivät hyvässä muodossa, kukaan ei vilkaissut kertaakaan taakseen ja halu mennä eteenpäin oli kova. Kännykällä täytyi ikuistaa pieni pätkä Melkorin apinointia, siinä on jäpä kuten emänsä :D Toivottavasti tulee ominaisuuksiltaankin emänsä kaltaiseksi, tuolla piskuisen pienellä kropalla kun ei pyöräkoiraksi ryhdytä. Kasvakoot siis johtajaksi, asennetta Melekosesta kyllä löytyy!
Pitkästä aikaa kroppakuvaa myös lauman nuorimmaisesta eli Kattista. Ikää on nyt 4 kuukautta ja 3 viikkoa. Mukelo on niin älyttömän vilkas tapaus, ettei kunnon kuvaa meinannut saada millään. Jonkinlaisia kummiskin, tässäpä yksi:
Pitkästä aikaa kroppakuvaa myös lauman nuorimmaisesta eli Kattista. Ikää on nyt 4 kuukautta ja 3 viikkoa. Mukelo on niin älyttömän vilkas tapaus, ettei kunnon kuvaa meinannut saada millään. Jonkinlaisia kummiskin, tässäpä yksi:
torstai 22. tammikuuta 2015
Ämmien eka valjakointi
Niin ne kuukaudet on vierineet ja Ämmät ovat hurahtaneet yli 9 kuukauden ikään. Maailmalle lähteneet pennut ovat kaikki ehtineet käydä liinoissa ainakin kertaluontoisesti ja mainiosti ovat suoriutuneet. Roburin jälkeen päätimme mekin valjastaa kotiin jääneen nelikon. Pakkasta oli reilusti vaan sehän ei koiria haitannut pätkääkään ja on meille ihmisille hyvin pitkälti vaatetuskysymys. Aikuisista otimme johtoon Riitteen ja Railon, tiimiin pentueen isän Mönnin ja pyöräkoiraksi Viirun. Ensimmäiseen valjakkoharjoitukseen pääsi Minerva isänsä vierelle ja Manala Viirun pariksi.
Minervan ilme oli ensin liinoihin pistettäessä hieman epävarma. Se rimpuili ihan hetken aikaa, läppäsi isäänsä tassulla ja sitten taisi jotain korvien välissä naksahtaa kun ryhti koheni itsevarmaksi ja rimpuilu loppui kuin seinään. Siinä sitä sitten odoteltiin kun velipoika Manala pistettiin selän taakse. Manala onnistui nykäisemään pannan pois päästään heti ensimmäisenä, mokoma oli jäänyt turhan löysälle. Vaan eipä hätää, panta takaisin kaulaan. Sitten hetki odottelua, aikuiset jo vähän innoittelivat ja sitten asettuivat odottamaan lähtölupaa. Jarrumatto alhaalla lähtö liikenteeseen ja kakarat säntäsivät menoon siinä missä aikuisetkin. Tuntuu se vaan niin jännältä, kun hoksaavat heti mikä on homman nimi.
Hallametsän Minerva
Hallametsän Manala
Mika ajoi tiimiä ensin, sitten hyppäsin itse vielä lyhyemmäksi matkaa puikkoihin. Pennut olivat ihan täpönä: "mennään jo!". Manala oikein kiljahteli ja tempoi valjaita vasten. Minervakin oli lähtövalmiina, vaan käytös oli veljeään rauhallisempi. Pentujen etenemistä katsellessa en oikeasti meinannut uskoa silmiäni: miten ensikertalaiset voivat mennä noin hyvin?! Ei jokainen pentu noin ole lähtenyt heti kulkemaan, toivoa vaan voi että jatkossakin menevät noin hienosti! Jotenkin mulla tuli semmoinen harrastuksellinen fiilistelyhetki: kovassa pakkasessa valjakoiden, kun tyytyväisyyttä hyristen sai seurata päteviä kokeneita koiria jotka on hienoja malleja nuoremmille. Ja kun nuo nuoret oli niin mahtavia ensikertalaisia :) Tuntui hyvältä. Sekin, että siellä johdossa pisteli pentueen tädit. Niimpä sitä nuistakin aikoinaan pienistä pennunpalleroista on kasvanut kohta viisivuotiaat mainiot johtajat.
Sitten tuli toisen pentuparin vuoro. Pyöräkoiraksi Viirun vierelle pääsi Moria ja isänsä vierelle meni Melkor.
Tämä kaksikko olikin edellistä ehtiväisempi! Moria olisi kovasti mieluillut Viirun vasemmalle puolelle paikoillaan ollessa, eikä epäröinyt hetkeäkään kun alkoi loikkimaan vieruskaverinsa selän yli. Tapa, joka saa jäädä pois ennenkä kunnolla edes iskostuu mieleen. Useamman kerran piti Moria palauttaa ojan puolelle ja tauon ajaksi sen seisinki lyhennettiin puoleen, jolloin pomppiminen loppuikin täysin. Melkor ei ole turhaan saanut lempinimeä Melekonen! Ihan rispektiä saapi tämä pikkusähikäinen siitä, kuinka taitavasti ja supernopeasti onnistui kiepahtamaan ympäri solmuun valjaissa ollessaan :D Siis paikallaan odottelun harjoittelussa, ei liikkeessä...
Hallametsän Moria
Hallametsän Melkor
Vaikka paikallaan ollessa tätä veljeskaksikkoa kiinnosti ihmisten touhuilut reen luona, rupesivat nekin käyttäytymään alun yli-innostuksen jälkeen fiksusti. Liikkeessä niillä oli suunta eteenpäin, eikä kumpikaan ottanut yhtään häiriötä jarrumaton järkyttävän kovasta rahinasta. Jarrumattohan oli koko ajan käytössä molemmissa tiimeissä, jottei vauhti noussut pennuille liian kovaksi. Halusimme, että pennut pääsevät kunnolla nojaamaan valjaita vasten ja että liinat pysyvät tiukalla. Yhdessä kohtaa sekä Moria että Melkor ajautuivat hieman pääliinan päälle, eivätkä osanneet kokemattomuuttaan palautua takaisin omalle paikalle. Koska matkaa pysähdyspaikkaan oli enää aavistus ja pennut etenivät hienosti, annoin valjakon juosta loppuun asti. Aavistus jäi Melkorin kohdalla semmoinen fiilis, että lieneekö pikkujätkä vielä korvien välistä hitusen sisaruksiaan raakileempi, tai sitten tuo Melekosen höslä luonne antoi tätä vaikutelmaa...
Minäkö muka höslä?!
Vaan tästä se lähtee ja perusasiat vaikuttivat olevan kaikilla pennuilla kunnossa, ainakin näin ensimmäisellä harjoituskerralla! Seuraavalla kerralla olisi ajatus ottaa yksi pentu kerrallaan mukaan nelosen tiimiin ja katsoa tuleeko eroa siinä, kun ei ole sisarusta mukana kiinnittämässä huomiota. Tämä on niin kerrassaan mielenkiintoista aikaa nähdä, mitä eroja alkaa vähitellen pentujen taitojen karttuessa niiden välille tulla. Toivottavasti näistä mukeloista saamme tulevaisuudessa valjakkoon passeleita koiruuksia. Odotukset on ainakin kovat koko pentuetta kohtaan :)
maanantai 19. tammikuuta 2015
Robur Sprint
Verta, hikeä ja vähän kyyneltäkin. Näitä kaikkia sisältyi Roburin viikonloppuun. Toivoin viikonlopun sujuvan ilman kommelluksia vaan toisin kävi. Ehkäpä tästäkin syystä luulen tämän ensimmäisen reellä sujuneen valjakkokisani painuvan mieleen erittäin hyvin tulevaisuutta ajatellen :)
Viikonlopuksi pääsimme majoittumaan Roudan omistajien Sariannen ja Jyrin luokse, tuhannet kiitokset mukavasta seurasta ja yöpaikasta! Routaa oli ihana nähdä jälleen ja hyvin oli kasvattajansa mielessä. Kovasti Routa nautti meidän rapsutteluista vaan siskoplikkojen tapaaminen oli ennemmin mulkoilun tapaista :D Routakin juoksi Roburissa, Jyrin valjakon toisena johtajana.
Lauantain lämpötilat tai sää muutenkaan ei luvannut hyvää: muutama lämpöaste ja kostea ilma. Oikeastaan päivän pahimman pelon ja ahdistuksen aiheutti loppupeleissä se, että päästäänkö kisapaikalle ollenkaan. Menomatkalla osoittautui todeksi, ettei etuvetoinen farmari yhdistettynä peräkärryyn ja bokseihin ole peilijäällä se paras yhdistelmä. Piiiitkä ylämäki sai karavaanimme pysähtymään sutimisen merkeissä ja siinä sitä sitten tiellä jökötettiin jumissa. Onneksi viereisestä talosta marssi paikalle lapio kourassa avulias mies, joka alkoi lappamaan tien vieressä olevasta hiekkalootasta tielle hiekkaa. Tuuria että meilläkin oli koirien kakkalapiona ihan kunnon lapio, joten sitäkin päästiin hyödyntämään. Ja kolmas lapio löytyi Jyrin kouraan, joten kera kolmen lapion alkoi pelastusoperaatio edistyä. Joku henkilöauto siihen vierelle ehti ohimennessään jumittamaan, joten senkin eteen oli hiekkaa kylvettävä. Loppujen lopuksi matka jatkui sitten meilläkin. Pelko kaverina eteni matkamme, oli nimittäin äärettömän liukasta! Kerran jos toisenkin renkaat löi sutia vaan lopulta pääsimme perille varikkoalueelle. Varikolle jalkautuessani vedin sitten lähes ensitöikseni kunnon lipat. Lantio iskeytyi maahan, ilmeisesti otin jotenkin oikealla kädellä vastaan koska ranteeseen alkoi sattua ihan pirusti. Ja oikean puolen polvi... Voi hemmetti mikä vihlova kipu! Ei muutako lunta rannetta vasten ja hammasta purren etiäpäin.
Pahin kilpailupelko iski vasta noin varttia ennen starttia. Tuli semmoinen hetkellinen lamaantuminen ja tunne että miten oikeasti kykenee starttaamaan. Pahin pelkoni urasta toteutui: loskainen ja raskas. Eihän meidän koirat olleet moisella tottuneet juoksemaan kun treenaamaan on päästy vain kylätiellä eli jämäkällä tiepohjalla... Onneksi Mallan kasvattaja Micke oli paikalla ja sanoi jotain tsemppaavaa rauhalliseen tyyliinsä, oma mieli rauhottui kummasti vaikkei kyseessä ollut kuin muutama sana. Eihän sitä sitten enää jännittänyt kun lähtö tapahtui, vaan mielessä oli ajaminen ja matkan eteneminen. Ei tarvinnut pitkään mennä kun huomasi että koirille tämä pehmeämpi pohja oli outo juosta. Meno oli jokseenkin haparoivaa ja kun tassut meni urasta välillä läpi, sai tämä aikaan epätasaisuutta etenemiseen. Ensimmäisenä urasta meni vähän pahemmin läpi Viiru, siinä samalla sillä meni seisinki kainaloon. Onneksi Viirulla on niin paljon takana kilometrejä valjakossa, että se muutamalla omituisen näköisellä hypähdyksellä selvitti ongelman pois päiväjärjestyksestä ja matka jatkui.
Loppupeleissä koirat juoksi olosuhteisiin nähden hyvin. Riitteellä oli havaittavissa hienoista epävarmuutta mutta se vastasi hyvin kannustukseeni. Yhdessä nopeampivauhtisessa alamäessä Riite meni osittain urasta läpi ja horjahti hieman isommasti. Ehdin säikähtää sen kaatuvan vaan onneksi näin ei käynyt. Rakka työskenteli niin hurjalla voimalla, että se ylämäkien jälkeen hetkellisesti hyytyi raville asti. Vaan sekin alkoi hienosti tsemppaamaan kannustuksesta. Viiru työskenteli hyvin tasaisesti koko matkan, ajoittain vauhdit nousi sille hitusen kovaksi vaan kyllä valjakon "seniori" teki hienon työn! Railo työskenteli itsevarmasti johdossa koko matkan, olin niin ylpeä tuosta sirppanasta pikkulikasta! Nämä koirat eivät yleensä lunta haukkaile vaan nyt uran varrella ja maalissa sitä tapahtui, vaikka juotot onnistuivat hyvin eivätkä koirat olleet kuivuneet. Olin koiriin oikein tyytyväinen, vaikka pikkuisen jäi fiilis että joissakin kohdissa olisivat voineet antaa itsestään ihan pikkuisen enemmän, ehkä semmoista pientä itsevarmuutta lisää niin avot. Mutta kuten sanottua: olosuhteisiin nähden sai olla oikein tyytyväinen.
Pistin heti korvan taakse että harjoitusta täytyy ehdottomasti saada pehmeällä uralla juoksemisesta (siten, että vauhtia riittää) ja ylämäkiä on koirilla juoksutettava myös. Lauantaina otin mutkat varman päälle, käytin jarrumattoa useammasti vaan sitten huomasin kantapääjarrutusten edut. Ärsytti kun en jaksanut nostaa jarrumattoa ylös sen "narusta" vetämällä, märkää lunta kun pakkautui aina maton päälle niin runsaasti. Kädellä se oli sieltä nostettava, koska alhaalla ollessaan tuli turhaa vetovastusta koirille. Potkutteluun sain kehiteltyä jonkinlaisen tekniikan ja pääsin hitusen koiria auttamaankin. Vaan myönnettävä on että itse olin ehdottomasti se valjakon heikoin lenkki!
Sunnuntaiksi keli viileni ja ilokseni kuulin uran olevan keskeltä kovempi. Sehän passasi paremmin kuin hyvin valjakolleni, joka on tällä hetkellä tottunut juoksemaan kovemmalla uralla. Nyt ei sinällään hirveästi jännittänyt ennen starttia, olo oli ennemmin hyvin päättäväinen. Koirat olivat edellistä päivää selvästi kuumempia jo lähtötilanteessa. Kun olin laittamassa johtajille seisinkiä, hyppäsi Railo ylöspäin ja kalautti päänsä suoraan nenääni. Kuului kunnon rusahdus ja ehdin jo säikähtää että o-ou. Vaan niinhän tuo tuulenhalkoja pysyi paikoillaan :P
Jo eka mutkassa sain kauhukseni kokea että lipakka ura on TODELLA liukas hyvin voideltujen kilpajalasten alla. Reki lähti kunnon luisuun joka ikisessä mutkassa, enkä saanut Hornettia hanskaan. Heti alkumatkasta teinkin sitten ohjausvirheen yhdessä mutkassa ja samassa hetkessä aurasin naamallani penkassa. Sen muistan että sattui, vaan eihän sitä ehtinyt pähkäilemään. Äkkiä koirille pysähdyskäskytystä ja reki ja itse pystyyn. Annoin jo lähtökäskyn kun huomasin että ankkuri oli irronnut telineestään ja oli kiinni urassa. Se äkkiä irti ja eikun menoksi! Lähes heti oli toinen mutka, jonka jotenkin ihmeen kaupalla hanskasin yhdellä kädellä ohjaamalla, toisen pidellessä ankkuria. Ja sitten piti muistella että mitenkäs tämä ankkuri laitettiinkaan telineeseen, händleri-Mika kun oli hoitanut varustepuolen ihan täysin...
Matka jatkui todella hyvää vauhtia sinne asti kunnes tuli se yli ysikymppinen mutka. Jarrumatto kävi hetken mielessä mutta pääsin että vauhdit pois kantapäällä ja sillä selvä. Ja jarrutinkin reippaasti. Paha vaan, että se ei riittänyt. Kurvi oli sen verran jäässä että reki luisui taas liikaa ulkoreunaan, tasapainoni meni samalla liikaa sisäkurviin ja taas olin nurin. Tällä kertaa pyörähdin reen kanssa ympäri kaksi kertaa, silmissä vaan viuhui taivas-maa-taivas-maa... Ja sitten reki oli taas pystyssä ja tiukka otteeni ohjauskaaresta piti! Vasen jalkani sojotti suoraan eteenpäin, oikea taakse ja vasen jalas oli siinä valissä. Koirat menivät eteenpäin koko ajan, eivät ottaneet kuuloonkaan että pysähdyttäisiin. Jahas, mites tässä sitten tilanteen ratkaisisi... Aikaa kului koko ajan, mielessä tikutti sekunnit hurjaa vauhtia eteenpäin. En vielä tänäkään päivänä tiedä kuinka lopulta sain kammettua itseni ylös tuosta meikäläisen kropalle turhan atleettisesta asennosta vaan niimpä tovin jälkeen olin pystyssä, jälleen jalaksilla. Ja itseäni sättien kannustin koiria entistä reippaampaan menoon.
Pitkällä suoralla laskeskelin että tupelluksiini meni aikaa puolisentoista minuuttia ja tämän jälkeen hoksasin vilkaista taakse. Perskatti, siellä näkyikin jälkeeni lähtenyt valjakko, jonka kuski oli noin puolet itteäni pienempi ja jolla oli selvästi vahvemmat koirat kuin minun pikkulikat eli 50 % valjakosta! Eipä auttanut muuta kuin kannustaa omia yhä enempi ja takanatulija karistettiinkin kunnolla taakse tasamaalla sekä alamäissä. Vaan sitten kun alkoi ylämäkiosuudet, kuroutui tuo etumatka umpeen. Ohi ei kumminkaan tultu. Aikaisemmin mietin että miten koirani reagoisivat jos niiden perässä lähistöllä tulisi joku valjakko, osoittautui etteivät koirat välittäneet yhtään koko asiasta. Ei ensimmäistäkään vilkaisua taakse, vaan eteenpäin menemisen tsemppi oli päällä koko ajan.
Tänään koirat juoksivatkin kokonaisuutena upeasti, itsevarmasti ja ylämäissä ne puskivat kunnolla menemään. Itse mokasin taas kaatumistenkin lisäksi: yhdessä pitkässä alamäessä päästin vahingossa liinat löystymään vain pieneksi hetkeksi ja välittömästi oli vetoliina kiertynyt Rakan toisen takasen ympärille. Sydäntä kylmäsi, olihan kyseessä muovipäällysteinen vaijeri. Tein salamannopeasti korjaavan potkaisun, jonka seurauksena naru löystyi entisestään. Rakka juoksi kolmella jalalla koko ajan täysillä eteenpäin ja parilla potkulla se selvitti jalkansa irti. Jarrutin välittömästi entistä voimakkaammin jalalla siten, että vaikka koirat juoksivatkin alamäkeen ns. vapaanajuoksua, ei liinat enää roikkuneet liian löysällä.
Matkan aikana pyrin auttamaan koiria potkuttelemalla vähän jokaisessa mäennyppylässä. Juoksemaan en jyrkimmissä mäissä kuitenkaan uskaltanut lähteä, ajattelin että olin jo niin rankasti tupeltanut että jos vielä kolmannen kerran turvalleni lentäisin niin se olisi jo liikaa! Koirien etenemistä oli ilo katsoa, niillä oli selvästi perhanan kivaa ja sama ilo oli omassakin sydämessä. Matkan varrella huomasin että ranteessani oleva Forerunner oli pysähtynyt ilmeisesti toisen kaatumisen yhteydessä, joten yritin ulkoa muistaa että missä kohtaa reitillä milloinkin edettiin ja minkä matkaa olisi suunnilleen vielä edessä. Ylämäkiä lukuunottamatta vauhdit pysyi hyvällä tasolla koko matkan, taas se heikoin lenkki löytyi jalaksilta tässä asiassa ;) Edelliseen päivään verrattuna en hanskannut rekeä: yhtä mutkaa lukuunottamatta joka ikinen kurvi meni ulkoreunoja myöten, kovassa slaidissa. Kaatumiset säikäyttivät kaikesta tomeruudesta huolimatta ja joka mutka pelotti. Siksipä sitä olikin sitten liian jäykkänä, eikä edes kunnolla kokeillut tasapainottaa itteään kunnolla mutkissa. Vaan nytpä tiedän mitä asioita pitää hioa: mutkia, tasapainotusta, vauhdin hallintaa, potkuttelua... Koirat jaksoi hienosti kirittää vielä maaliin, itse olin niin pökkyrällä päästäni kaiken vauhdin jälkeen etten tajunnut kiritystä aloittaa kuin vasta ihan lopussa :D
Siinäpä se sitten oli pulkassa, ensimmäinen reellä suoritettu valjakkokisani! Johdossa juoksivat siis Hallametsän Riite & Hallametsän Railo, pyörässä puolestaan Hallametsän Rakka & Sainen Xcalibur. Tupelluksistani huolimatta koirat uurastivat itselleen samalla myös kilpailukoetuloksen REK2. Mielestäni kilpailu oli järjestelyiltään erinomainen. Urat olivat taatusti niin hyvät, kuin olosuhteet myöten antoivat, tästäkin suuret kiitokset! Mukava oli nähdä vanhoja tuttuja ja rupatella vähän uudempienkin naamojen kanssa. Ja aina on yhtä hienoa nähdä muitakin vetureita kuin siperialaisia, on niissä vaan menoa ja meininkiä!
Seuraava koitos onkin sitten parin viikon päästä edessä, Ruuhisprintin muodossa. Malttamattomana odottelen ja parantelen lievästi mustunutta silmääni, silmäluomessa olevaa naarmua ja turvotusta, monia mustelmia siellä täällä, muutamaa kropassa olevaa verinaarmua, kipeitä oikean käden rystysiä jne... Näistä huolimatta tai ehkä osittain juurikin näiden takia oli ihan huippuviikonloppu!
PS. Niin ja ne kyyneleet tirahti väkisin silmään siinä vaiheessa kun desinfioimisaineella silmäluomen haavaa putsasin ;)
Viikonlopuksi pääsimme majoittumaan Roudan omistajien Sariannen ja Jyrin luokse, tuhannet kiitokset mukavasta seurasta ja yöpaikasta! Routaa oli ihana nähdä jälleen ja hyvin oli kasvattajansa mielessä. Kovasti Routa nautti meidän rapsutteluista vaan siskoplikkojen tapaaminen oli ennemmin mulkoilun tapaista :D Routakin juoksi Roburissa, Jyrin valjakon toisena johtajana.
Pahin kilpailupelko iski vasta noin varttia ennen starttia. Tuli semmoinen hetkellinen lamaantuminen ja tunne että miten oikeasti kykenee starttaamaan. Pahin pelkoni urasta toteutui: loskainen ja raskas. Eihän meidän koirat olleet moisella tottuneet juoksemaan kun treenaamaan on päästy vain kylätiellä eli jämäkällä tiepohjalla... Onneksi Mallan kasvattaja Micke oli paikalla ja sanoi jotain tsemppaavaa rauhalliseen tyyliinsä, oma mieli rauhottui kummasti vaikkei kyseessä ollut kuin muutama sana. Eihän sitä sitten enää jännittänyt kun lähtö tapahtui, vaan mielessä oli ajaminen ja matkan eteneminen. Ei tarvinnut pitkään mennä kun huomasi että koirille tämä pehmeämpi pohja oli outo juosta. Meno oli jokseenkin haparoivaa ja kun tassut meni urasta välillä läpi, sai tämä aikaan epätasaisuutta etenemiseen. Ensimmäisenä urasta meni vähän pahemmin läpi Viiru, siinä samalla sillä meni seisinki kainaloon. Onneksi Viirulla on niin paljon takana kilometrejä valjakossa, että se muutamalla omituisen näköisellä hypähdyksellä selvitti ongelman pois päiväjärjestyksestä ja matka jatkui.
Loppupeleissä koirat juoksi olosuhteisiin nähden hyvin. Riitteellä oli havaittavissa hienoista epävarmuutta mutta se vastasi hyvin kannustukseeni. Yhdessä nopeampivauhtisessa alamäessä Riite meni osittain urasta läpi ja horjahti hieman isommasti. Ehdin säikähtää sen kaatuvan vaan onneksi näin ei käynyt. Rakka työskenteli niin hurjalla voimalla, että se ylämäkien jälkeen hetkellisesti hyytyi raville asti. Vaan sekin alkoi hienosti tsemppaamaan kannustuksesta. Viiru työskenteli hyvin tasaisesti koko matkan, ajoittain vauhdit nousi sille hitusen kovaksi vaan kyllä valjakon "seniori" teki hienon työn! Railo työskenteli itsevarmasti johdossa koko matkan, olin niin ylpeä tuosta sirppanasta pikkulikasta! Nämä koirat eivät yleensä lunta haukkaile vaan nyt uran varrella ja maalissa sitä tapahtui, vaikka juotot onnistuivat hyvin eivätkä koirat olleet kuivuneet. Olin koiriin oikein tyytyväinen, vaikka pikkuisen jäi fiilis että joissakin kohdissa olisivat voineet antaa itsestään ihan pikkuisen enemmän, ehkä semmoista pientä itsevarmuutta lisää niin avot. Mutta kuten sanottua: olosuhteisiin nähden sai olla oikein tyytyväinen.
Pistin heti korvan taakse että harjoitusta täytyy ehdottomasti saada pehmeällä uralla juoksemisesta (siten, että vauhtia riittää) ja ylämäkiä on koirilla juoksutettava myös. Lauantaina otin mutkat varman päälle, käytin jarrumattoa useammasti vaan sitten huomasin kantapääjarrutusten edut. Ärsytti kun en jaksanut nostaa jarrumattoa ylös sen "narusta" vetämällä, märkää lunta kun pakkautui aina maton päälle niin runsaasti. Kädellä se oli sieltä nostettava, koska alhaalla ollessaan tuli turhaa vetovastusta koirille. Potkutteluun sain kehiteltyä jonkinlaisen tekniikan ja pääsin hitusen koiria auttamaankin. Vaan myönnettävä on että itse olin ehdottomasti se valjakon heikoin lenkki!
Sunnuntaiksi keli viileni ja ilokseni kuulin uran olevan keskeltä kovempi. Sehän passasi paremmin kuin hyvin valjakolleni, joka on tällä hetkellä tottunut juoksemaan kovemmalla uralla. Nyt ei sinällään hirveästi jännittänyt ennen starttia, olo oli ennemmin hyvin päättäväinen. Koirat olivat edellistä päivää selvästi kuumempia jo lähtötilanteessa. Kun olin laittamassa johtajille seisinkiä, hyppäsi Railo ylöspäin ja kalautti päänsä suoraan nenääni. Kuului kunnon rusahdus ja ehdin jo säikähtää että o-ou. Vaan niinhän tuo tuulenhalkoja pysyi paikoillaan :P
Jo eka mutkassa sain kauhukseni kokea että lipakka ura on TODELLA liukas hyvin voideltujen kilpajalasten alla. Reki lähti kunnon luisuun joka ikisessä mutkassa, enkä saanut Hornettia hanskaan. Heti alkumatkasta teinkin sitten ohjausvirheen yhdessä mutkassa ja samassa hetkessä aurasin naamallani penkassa. Sen muistan että sattui, vaan eihän sitä ehtinyt pähkäilemään. Äkkiä koirille pysähdyskäskytystä ja reki ja itse pystyyn. Annoin jo lähtökäskyn kun huomasin että ankkuri oli irronnut telineestään ja oli kiinni urassa. Se äkkiä irti ja eikun menoksi! Lähes heti oli toinen mutka, jonka jotenkin ihmeen kaupalla hanskasin yhdellä kädellä ohjaamalla, toisen pidellessä ankkuria. Ja sitten piti muistella että mitenkäs tämä ankkuri laitettiinkaan telineeseen, händleri-Mika kun oli hoitanut varustepuolen ihan täysin...
Matka jatkui todella hyvää vauhtia sinne asti kunnes tuli se yli ysikymppinen mutka. Jarrumatto kävi hetken mielessä mutta pääsin että vauhdit pois kantapäällä ja sillä selvä. Ja jarrutinkin reippaasti. Paha vaan, että se ei riittänyt. Kurvi oli sen verran jäässä että reki luisui taas liikaa ulkoreunaan, tasapainoni meni samalla liikaa sisäkurviin ja taas olin nurin. Tällä kertaa pyörähdin reen kanssa ympäri kaksi kertaa, silmissä vaan viuhui taivas-maa-taivas-maa... Ja sitten reki oli taas pystyssä ja tiukka otteeni ohjauskaaresta piti! Vasen jalkani sojotti suoraan eteenpäin, oikea taakse ja vasen jalas oli siinä valissä. Koirat menivät eteenpäin koko ajan, eivät ottaneet kuuloonkaan että pysähdyttäisiin. Jahas, mites tässä sitten tilanteen ratkaisisi... Aikaa kului koko ajan, mielessä tikutti sekunnit hurjaa vauhtia eteenpäin. En vielä tänäkään päivänä tiedä kuinka lopulta sain kammettua itseni ylös tuosta meikäläisen kropalle turhan atleettisesta asennosta vaan niimpä tovin jälkeen olin pystyssä, jälleen jalaksilla. Ja itseäni sättien kannustin koiria entistä reippaampaan menoon.
Pitkällä suoralla laskeskelin että tupelluksiini meni aikaa puolisentoista minuuttia ja tämän jälkeen hoksasin vilkaista taakse. Perskatti, siellä näkyikin jälkeeni lähtenyt valjakko, jonka kuski oli noin puolet itteäni pienempi ja jolla oli selvästi vahvemmat koirat kuin minun pikkulikat eli 50 % valjakosta! Eipä auttanut muuta kuin kannustaa omia yhä enempi ja takanatulija karistettiinkin kunnolla taakse tasamaalla sekä alamäissä. Vaan sitten kun alkoi ylämäkiosuudet, kuroutui tuo etumatka umpeen. Ohi ei kumminkaan tultu. Aikaisemmin mietin että miten koirani reagoisivat jos niiden perässä lähistöllä tulisi joku valjakko, osoittautui etteivät koirat välittäneet yhtään koko asiasta. Ei ensimmäistäkään vilkaisua taakse, vaan eteenpäin menemisen tsemppi oli päällä koko ajan.
Tänään koirat juoksivatkin kokonaisuutena upeasti, itsevarmasti ja ylämäissä ne puskivat kunnolla menemään. Itse mokasin taas kaatumistenkin lisäksi: yhdessä pitkässä alamäessä päästin vahingossa liinat löystymään vain pieneksi hetkeksi ja välittömästi oli vetoliina kiertynyt Rakan toisen takasen ympärille. Sydäntä kylmäsi, olihan kyseessä muovipäällysteinen vaijeri. Tein salamannopeasti korjaavan potkaisun, jonka seurauksena naru löystyi entisestään. Rakka juoksi kolmella jalalla koko ajan täysillä eteenpäin ja parilla potkulla se selvitti jalkansa irti. Jarrutin välittömästi entistä voimakkaammin jalalla siten, että vaikka koirat juoksivatkin alamäkeen ns. vapaanajuoksua, ei liinat enää roikkuneet liian löysällä.
Matkan aikana pyrin auttamaan koiria potkuttelemalla vähän jokaisessa mäennyppylässä. Juoksemaan en jyrkimmissä mäissä kuitenkaan uskaltanut lähteä, ajattelin että olin jo niin rankasti tupeltanut että jos vielä kolmannen kerran turvalleni lentäisin niin se olisi jo liikaa! Koirien etenemistä oli ilo katsoa, niillä oli selvästi perhanan kivaa ja sama ilo oli omassakin sydämessä. Matkan varrella huomasin että ranteessani oleva Forerunner oli pysähtynyt ilmeisesti toisen kaatumisen yhteydessä, joten yritin ulkoa muistaa että missä kohtaa reitillä milloinkin edettiin ja minkä matkaa olisi suunnilleen vielä edessä. Ylämäkiä lukuunottamatta vauhdit pysyi hyvällä tasolla koko matkan, taas se heikoin lenkki löytyi jalaksilta tässä asiassa ;) Edelliseen päivään verrattuna en hanskannut rekeä: yhtä mutkaa lukuunottamatta joka ikinen kurvi meni ulkoreunoja myöten, kovassa slaidissa. Kaatumiset säikäyttivät kaikesta tomeruudesta huolimatta ja joka mutka pelotti. Siksipä sitä olikin sitten liian jäykkänä, eikä edes kunnolla kokeillut tasapainottaa itteään kunnolla mutkissa. Vaan nytpä tiedän mitä asioita pitää hioa: mutkia, tasapainotusta, vauhdin hallintaa, potkuttelua... Koirat jaksoi hienosti kirittää vielä maaliin, itse olin niin pökkyrällä päästäni kaiken vauhdin jälkeen etten tajunnut kiritystä aloittaa kuin vasta ihan lopussa :D
Siinäpä se sitten oli pulkassa, ensimmäinen reellä suoritettu valjakkokisani! Johdossa juoksivat siis Hallametsän Riite & Hallametsän Railo, pyörässä puolestaan Hallametsän Rakka & Sainen Xcalibur. Tupelluksistani huolimatta koirat uurastivat itselleen samalla myös kilpailukoetuloksen REK2. Mielestäni kilpailu oli järjestelyiltään erinomainen. Urat olivat taatusti niin hyvät, kuin olosuhteet myöten antoivat, tästäkin suuret kiitokset! Mukava oli nähdä vanhoja tuttuja ja rupatella vähän uudempienkin naamojen kanssa. Ja aina on yhtä hienoa nähdä muitakin vetureita kuin siperialaisia, on niissä vaan menoa ja meininkiä!
PS. Niin ja ne kyyneleet tirahti väkisin silmään siinä vaiheessa kun desinfioimisaineella silmäluomen haavaa putsasin ;)
maanantai 12. tammikuuta 2015
Kisamietteitä
Nyt kun on päästy muutaman viikon ajan säännöllisesti lumilla ajamaan, on myös tehty alustavia kaavailuja talven kisakalenteriin. Toki ennakkoon oli jo jotain mietintöjä vaan kurjan jäätikköisen syksyn takia pientä fiksailua jouduttiin kuitenkin tekemään. Ehkä suurin muutos alkuperäiseen suunnitteluun oli se, että päätin itsekin uskaltautua jalaksille kisoissa. Saahan nähdä millainen tulee olemaan jännityksen ja kauhun määrä sitten kisaa edeltävinä öinä meikäläisellä, mutta jostainhan se on aloitettava ;)
Tulevana viikonloppuna on edessä Robur Sprint, jossa starttaan nelosen luokassa. Kuun vaihteessa on vuorossa Ruuhisprint, jossa ajan jälleen nelosella. Näihin kahteen olen laittanutkin ilmoittautumiset menemään, joten nämä ovat varmoja kisoja. Lisäksi mulla on harkinnassa maaliskuulle sammaripuolen järkkäämät Aarnivalakiat. Metsäkartano Sprint on puolestaan Mikalle tämän talven "pakko päästä"-kisa, jossa urakointi olisi tiedossa kuuden koiran luokassa. Lisäksi Mikalla harkinnassa maaliskuun lopussa järjestettävä Kuusamosprint, jossa olisi myös tiedossa kuutosen startti. Tässähän sitä liuta tavoitteita jo olisikin, toivottavasti pääsemme osallistumaan kaikkiin!
Lopuksi muutama kurvailukuva Hornetilla ajamisen harjoittelusta ja kisaporukastani, jossa tulee juoksemaan Hallametsän Riite, Hallametsän Railo, Hallametsän Rakka ja Sainen Xcalibur.
Tulevana viikonloppuna on edessä Robur Sprint, jossa starttaan nelosen luokassa. Kuun vaihteessa on vuorossa Ruuhisprint, jossa ajan jälleen nelosella. Näihin kahteen olen laittanutkin ilmoittautumiset menemään, joten nämä ovat varmoja kisoja. Lisäksi mulla on harkinnassa maaliskuulle sammaripuolen järkkäämät Aarnivalakiat. Metsäkartano Sprint on puolestaan Mikalle tämän talven "pakko päästä"-kisa, jossa urakointi olisi tiedossa kuuden koiran luokassa. Lisäksi Mikalla harkinnassa maaliskuun lopussa järjestettävä Kuusamosprint, jossa olisi myös tiedossa kuutosen startti. Tässähän sitä liuta tavoitteita jo olisikin, toivottavasti pääsemme osallistumaan kaikkiin!
Lopuksi muutama kurvailukuva Hornetilla ajamisen harjoittelusta ja kisaporukastani, jossa tulee juoksemaan Hallametsän Riite, Hallametsän Railo, Hallametsän Rakka ja Sainen Xcalibur.
tiistai 6. tammikuuta 2015
Cattimusten talvea
Siperialaiset kissamme ovat viihtyneet talven mittaan erinomaisesti sisällä. Niitä ei kovin viehätä ulkoilman pakkaset (vaikka enimmillään on lähinnä nollakeleillä menty) ja toisaalta kun pihalla ei ole nyt ruohonkorsia pureskeltavaksi tai järin lenteleviä lintujakaan katseltavaksi niin asenne on hyvin pitkältä "höh ja pöh, mehän ei pihalle lähdetä!". Ja mikäs siinä, onhan sisälläkin touhuamista. Ennen joulua tuli Zooplussalta uusi raapimispuu, jonka käyttöönottoa on kaksikko tuumaillut ja mutustellut. Hyväksyntää on alkanut vähitellen tulemaan: Armi on ominut nukkumispaikakseen yhden avotason ja Kemppu nauttii suuresti kun raapimispuuhun heitellään lelua, jonka se sitten noutaa uudelleenheittoa varten. Mutta edelleen vanha kunnon Catmax pitää suosionsa ja toimii ensisijaisena kissojen nukkumapaikkana.
Leluja kissoille on niin valtavasti etten edes yritä niitä tarkemmin listata :) Yleisesti kerrottakoon että löytyy leluja, joilla kissat pääsevät leikkimään ilman ihmistä: erilaisia hiiriä, palloja jne. Lisäksi on leluja, joilla ihminen leikittää: höyhenhuiskia sun muita. Niin ja tottakai ihmiseltä osataan vaatia näitä noutoleikkejä: jotain lelua pitää heittää ahkerasti ja aina se noudetaan. Varsinaisia siperiannoutajia, etenkin Kemppu on moisessa kunnostautunut! Vedellä läträäminen on myös kestosuosikki molemmille. Vaikka vesi onkin pesun merkeissä suorastaan kauhistuttavan pelottava elementti, on se silti niin kiehtova kohde...
Pst: Täällä blogissa en ole tainnut muistaa mainita, että minulle myönnettiin viime kuun puolella kissalanimi. Saapa nähdä tuleeko tulevaisuudessa tassuttelemaan jokunen siperiankissa kasvattajanimellä FI*Hallametsän.
Leluja kissoille on niin valtavasti etten edes yritä niitä tarkemmin listata :) Yleisesti kerrottakoon että löytyy leluja, joilla kissat pääsevät leikkimään ilman ihmistä: erilaisia hiiriä, palloja jne. Lisäksi on leluja, joilla ihminen leikittää: höyhenhuiskia sun muita. Niin ja tottakai ihmiseltä osataan vaatia näitä noutoleikkejä: jotain lelua pitää heittää ahkerasti ja aina se noudetaan. Varsinaisia siperiannoutajia, etenkin Kemppu on moisessa kunnostautunut! Vedellä läträäminen on myös kestosuosikki molemmille. Vaikka vesi onkin pesun merkeissä suorastaan kauhistuttavan pelottava elementti, on se silti niin kiehtova kohde...
Tämän aamun pakkasista Kemppu oli sitä mieltä että huskyviltin ja peiton väliin kiireellä. Älkääkä yrittäkö täältä pois saada, minä nukun nytte!
Pst: Täällä blogissa en ole tainnut muistaa mainita, että minulle myönnettiin viime kuun puolella kissalanimi. Saapa nähdä tuleeko tulevaisuudessa tassuttelemaan jokunen siperiankissa kasvattajanimellä FI*Hallametsän.
torstai 1. tammikuuta 2015
Iloista Vuotta 2015!
Vuosi vaihtui meillä varsin koiramaisissa merkeissä. Monen vuoden haaveilun jälkeen tilasin toissapäivänä itselleni Kicksparkin. Nopea oli toimitus Kainpolla: sain sparkin kotiin jo eilen! Heti tänäänhän sitä piti sitten kokeilla. Alussa jännitti hieman, että kuinka lähtee sujumaan kahden koiran kanssa: päädytäänkö pitkin lumipenkkaa tai menenkö nurin... Vaan turhaan huolehdin: sparkki kulki suorastaan kuin ajatus. Kun tasapainotti kroppansa hyvin, sai mööpelin kääntymään näppärästi hieman kovemmassakin vauhdissa. Jarru ja adapteri toimi asiaankuuluvasti. Olenkin tähän hankintaan äärettömän tyytyväinen, eikä varmasti jää nurkkiin pölyyntymään :) Kickparkin edessä juoksivat Mönni ja Säkki. Muu aikuinen lössi eli Railo, Ruska, Riite, Rakka, Sauron, Malla ja Viiru juoksivat puolestaan reen edessä. Ajoimme Mikan kanssa vuorotellen tätä isopaa valjakkoa. Vuosi alkoi Hallametsässä siis mainioissa merkeissä, hyvää mieltä ja iloisia koiria riitti :) Kissat puolestaan rentoilun vastapainona leikkivät täydellä ryminällä pitkin taloa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)